"Avioliiton esteiden poisto on luterilaisuuden pitkä linja"

TT Risto Saarinen (s. 1959) toimi Luterilaisen maailmanliiton ylläpitämän Ekumeenisen instituutin (Centre d'Etudes Œcuméniques) tutkijaprofessorina Strasbourgissa samaan aikaan kun minä olin vaihto-opiskelijana samassa kaupungissa vuonna 1996. Tunnen hänet hyvänä ja mukavana miehenä ja syvänä ajattelijana. Vuodesta 2001 hän toimii Helsingin yliopiston ekumeniikan professorina.
Hän julkaisi Kanava-lehdessä nro 8/2010 artikkelin jonka otsikko oli Avioliiton esteiden poisto on luterilaisuuden pitkä linja (ja joka löytyy netistä ranneliike.net-sivustolta 3.3.11 alkaen). Saarinen kirjoittaa:

Kiista homoseksuaalien parisuhteen rekisteröimisestä ja avioliitosta on osa pitkää jatkumoa. Länsimaisessa avioliittokäsityksessä olennaista on ihmisten itsemääräämisoikeuden puolustaminen. Siksi kirkko voi päivittää näkemystään homoliitoista perinteestään irtautumatta.
Kirkkohistoriaa voi lukea avioesteiden asettamisen ja poistamisen historiana. Keskiajan kirkko saattoi estää avioliiton solmimisen esimerkiksi hengellisen sukulaisuuden, erisäätyisyyden, suru- ja odotusajan, pappisvihkimyksen tai eriuskolaisuuden perusteella. Avioliitto voitiin myös estää kirkollisena rangaistustoimena tai seurakunnan erityisen kiellon nojalla. Kaikki nämä esteet olivat Suomessakin voimassa 1500-luvulle asti, monet sen jälkeenkin.
Uskonpuhdistus kumosi suuren osan avioesteistä. Suurin kiista nousi pappien avioliitosta, joka oli monilla tavoin merkittävä osa koko Euroopan kirkollisen ja valtiollisen kulttuurin uusjakoa 1500-luvulla. Riita tästä avioesteestä on jatkunut jo 500 vuoden ajan.
Eri säätyjen välisten avioliittojen mahdollistaminen on ollut keskeinen osa valistuksesta nykypäivään asti jatkunutta romanttisen rakkauden ja suppean perhekäsityksen ihannetta. Tämän avioesteen poistamiseksi on lakitekstien ohella kirjoitettu suuri määrä klassisia rakkausromaaneja, jossa erilaiset romeot ja juliat taistelevat perheitään, sukujaan ja yhteiskuntiaan vastaan avioliittoaikeensa puolesta.
Aina 1900-luvulle saakka aiempi avioero muodosti monissa maissa ja kirkkokunnissa esteen uudelle avioliitolle. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous torjui eronneiden uudelleenvihkimisen jyrkästi vielä 1948. Vasta presidentti Paasikiven toimet muokkasivat kirkon kantaa 1950-luvulla hieman suopeammaksi. Katoliselle kirkolle aiempi avioliitto on tänäkin päivänä uuden liiton avioeste; avioeroa se ei tunnusta.
Nykyhetken kiista homoseksuaalien parisuhteen rekisteröimisestä ja avioliitoista on siten osa pitkää jatkumoa. Tässä jatkumossa kirkko on pääsääntöisesti halunnut pitää yllä niitä avioesteitä, joita uudistajat ovat käyneet purkamaan. Jokaisessa historian vaiheessa on pelätty avioliiton käsitteen muuttuvan ja perheinstituution vaarantuvan uudistusten myötä. Kaikki mainitut kiistat ovatkin järkyttäneet kirkon asemaa yhteiskunnassa merkittävästi.
Viidensadan vuoden jälkiviisaudella on silti helppo sanoa, että avioesteiden vähittäinen purkaminen ei ole romuttanut perheen taikka parisuhteen asemaa eikä edes muuttanut itse avioliiton käsitettä kovin syvällisesti. Naimisiin menon mahdollistaminen useimmille ihmisille on pikemmin lisännyt avioliiton suosiota ja syventänyt sen merkitystä. Kirkonkaan asema ei ole täysin murentunut, vaikka kaikissa näissä kiistoissa kirkot ovat osoittaneet huonoa johtajuutta ja sisäistä sekavuutta.

Hän jatkaa kirjoittamalla avioliiton luonteesta:

Yksinkertaistetusti länsimaisessa kulttuuripiirissä on vallinnut kolme tai neljä eri käsitystä avioliiton luonteesta. Kauppateorian mukaan avioliitto on kauppatoimi, jossa sulhanen ostaa itselleen morsiamen tämän vanhemmilta. Lisääntymisteorian mukaan avioliitto on sukupuolielämälle ja erityisesti suvunjatkamiselle rakentuva ja näitä määrittelevä instituutio. Konsensusteorian mukaan avioliitto on kahden osapuolen yhteisen tahdon määrittämä sopimus. Neljäntenä, epämääräisempänä ajatuksena voidaan pitää naimalupateoriaa, jonka mukaan viranomaisen myöntämä lupa synnyttää avioliiton.

Tarkasteltuaan näitä teorioita Saarinen vetää johtopäätöksiä:

Olemme siis päätyneet kahteen koko lailla päinvastaiseen lopputulokseen. Avioesteiden näkökulmasta katsottuna kirkko on laahannut kehityksen jäljessä, mutta itsemääräämisoikeudesta käsin tarkasteltuna kristinuskon avioliittokäsitys on ollut pikemmin edistyksellinen. Mutta miksi kirkko sitten on asettanut historiassaan niin suuren määrän erilaisia avioesteitä? Konservatiivi ehkä vastaisi, että ne ovat kaikki asetettu jo Raamatussa.
Maltillinen liberaali, jollaiseksi itseni luen, ei tyydy tähän vastaukseen. Raamatun avioliittokäsitykset olisivat oman pitkän messunsa aihe. Tässä riittäköön ensinnäkin sen toteaminen, että erilaisten turhien avioesteiden poistaminen on jo 500 vuoden ajan ollut luterilaisuuden pitkä linja, jota sitäkin on perusteltu Raamatulla. Tiettyjen nykyisten avioesteiden, kuten juuri homoseksuaalisuuden, poistoa voidaan siksi ajatella luterilaisen perinteen pitkän linjan jatkamisena.
Toinen samansuuntainen perustelu liittyy reformaatiossa tapahtuneeseen maallisen ja hengellisen valtapiirin erottamiseen. Avioliiton lainsäädännöllinen pohja siirtyi protestantismissa valtiolliseen lakiin, jota kirkot seuraavat. Maallisen vallan oli kirkkoa helpompi poistaa erilaisia avioesteitä ja luoda siten tasa-arvoa ihmisten välille. Kirkko arvostaa valtiovallan kykyä luoda kelvollisia lakeja. Homoseksuaalien oikeuksien parantaminen demokraattisella lainsäädännöllä jatkaa tätäkin pitkää linjaa.
Kolmas ja kenties syvällisin perustelu homoliittojen puolesta liittyy juuri itsemääräämisoikeuden kasvattamiseen. Itsemääräämisoikeus avioliitossa voidaan nähdä syvästi kristillisenä perusarvona. Juuri sen tähden kristinusko katsoi roomalaisen oikeuden konsensusteorian sopivan parhaiten yhteen kristillisen opin kanssa. Nykykristityn kannattaa siksi vaalia käytäntöjä, jotka edistävät itsemääräämisoikeutta ja omantunnon vapautta.
Konservatiivi pitää herkästi vapaamielisiä parisuhdeoppeja vain maallistumisen tuotteena. Avioesteitä ylläpitämällä ja lisäämällä ei kuitenkaan mitenkään loogisesti sitouduta sen enempää luterilaiseen kuin yleiskristilliseenkään perinteeseen. Juuri aviollisen itsemääräämisoikeuden vaalimisen ja avioesteiden purkamisen osalta kuvaamani perinne on pikemmin liberaalien puolella.
Konservatiivi saattaa siis uskonkiihkossaan itse irtautua keskeisistä kristillisistä perinteistä, jotka vaalivat itsemääräämisoikeutta ja purkavat avioesteitä. Maltillinen liberaali vastaakin edellä esitettyyn miksi-kysymykseen, että kirkko on asettanut avioesteitä pikemmin kontrollin halussa ja uusien asioiden pelossa kuin perinteisiin nojaten.
Konsensusteorian valossa voidaan neljänneksi kysyä, miksi homoliitto ei olisi avioliitto. Niin roomalaiskatolisen kuin luterilaisenkin teologian mukaan puolisoiden keskinäinen vakaa ja uskollinen tahto luo avioliiton. Kirkko voi toimia tämän asian todistajana ja halutessaan myös siunata sen. Ja vaikka kirkko ei sitä siunaisi, on kirkko itse kuitenkin oman historiansa varrella pitänyt myös siunaamatta jättämiään avioliittoja oikeina avioliittoina. Jos kirkko ei pidä kahden täysivaltaisen puolison vakaan ja uskollisen aviotahdon perustamaa liittoa avioliittona, se on itse suuressa vaarassa irtautua omasta perinteisestä konsensusteoriastaan. Sokeasti konservatiivinen kirkko voi näin toimia omaa traditiotaan vastaan.
Myönnän, että nämä neljä johtopäätöstä vaativat sulattelua. Rooman kirkko kykenee opettamaan seikkaperäistä konsensusteoriaa ja samalla kieltämään kaikenlaiset homoliitot. Mutta nähdäkseni Vatikaani joutuu tällöin tinkimään itsemääräämisoikeudesta, jota se monessa muussa suhteessa puolustaa. Myös itse avioliiton konsensusteoria voi tällöin joutua vaikeuksiin.

Kiitos erittäin mielenkiintoisesta artikkelista!